maanantai 6. heinäkuuta 2015

Ulosteet putkistoihimme kasautuvat.




Ja musta tuntuu et'voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan
lähelläin
Siis muusta viis, voin luopuu mistä vaan, voin tehdä tappavinta työtä puolestaan
pystypäin
Eihän perhe tää liene aivan sellainen
kuin on telkkarissa perheet nää tila-automainosten
mä tiedän sen
...
Mä en tiennyt aikoinaan, mihin vielä joudunkaan
mä en tiennyt kuinka paljon rakkautta heiltä saan
ja pystyn antamaan


Päivitellääs taas vähän kuulimisia, kun edellisestä on taas jo hetki. Arjessa ei oo taaskaan mitään sen kummempaa tapahtunut. lähinnä kaikki aika menee ton poitsun kanssa oleskelussa. Toki tässä tänään esim. näin Hannaa ja Miitua ja se oli kiva piristys. Viikonloppuna kävin Turussa, tädilläni. Muuten aika on mennyt oikeastaan kotona. 

Hirveen nopeesti aika menee, mä huomaan. Leo täytti tänään 5kk. En voi uskoo et se olis ollu jo niin kauan tässä. Vaikka toisaalta taas tuntuu, että se olis ollu aina tuossa. En mä esim. toissakesänä osannut arvata, että olisin nyt äiti. Ei sillä, en mie tätä pane pahakseni. Näin oli ilmeisesti tarkoitettu ja siinähän se nyt ihana poika onkin. Kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Vaikka nyt pojan kasvaessa sitä on tullu arvostettua enemmän sitä omaa aikaa kun saa tehdä niitä asioita mistä tykkää ilman lasta ja ilman että häiritään. On se silti palkitsevaa olla tuon pikkupojan kanssa ja nähdä kuinka se nauttii kaikesta vuorovaikutuksesta. Leo osaa jo kääntyä mahalleen, ja tätähän on tehtävä sitten koko ajan :D Välillä myös unissaan... Mahalta selälleen onnistuu joskus, ja nekin taitaa olla vahinkoja. Liikkeelle päästään hieman sängyllä, kun raahaa pää maassa :D Lattialla menee vain hermot, kyllä se pian eteenpäin menee, oppisi ensiksi käyttämään käsiään apuna. 
En toki kiellä ettei välillä olisi sellaisia päiviä, että on ikävä sitä "vanhaa elämää". Varsinkin sellaisina päivinä kun poika vaatii huomiotani about 24/7, eikä viihdy hetkeäkään yksin. Välillä sitä tekis mieli vaan luovuttaa, mutta sitten pojan hymyillessä valloittavasti sitä muistaa miksi jaksaa. Koti on kuin pommin jäljilta, sillä en jaksa enkä yksinkertaisesti ehdi. Pyykit jää koneeseen märkinä liian usein, koska en vain kertakaikkiaan muista ottaa niitä sieltä kuivumaan. Kyllähän se turhauttaa. Kun ei muista, kun ei jaksa, kun tahtoo pojan nukkuessa vain istahtaa koneelle ja vaikka pelata. Ehkä minäkin vielä opin, olen kuitenkin perinyt iskältä tämän saamattomuuden, oi voih. Mutta onneksi en ole yksin, onneksi en joudu koko kotiarkea yksin pyörittämään. Onneksi minulla on tuo Rakas tuossa apuna.

Ei sillä, vaikka arki potkii päähän niin onneksi sitä osaa nauttia niistä hetkistä kun saa vaan olla. Oon oppinut, että jos pojan kitinän aikana mulla meinaa mennä hermot, meen parvekkeelle ja seisoin siinä hetken ja meen takas. Se auttaa. En mä jaksais jos en pääsis sitä paria sekuntia välissä rauhottumaan, olisin ihan hermoraunio. Toisaalta voidaan ihmetellä miten tarvitsen sitä omaa aikaa ilman lasta, kun toi menee nukkumaan iltaseittemältä. Ei se paljjoa auta, en mä voi siltikään mennä mihinkään. Pitää olla kotona. 
Meillä on kuitenkin tosi paljon sukulaisia molemmin puolin, jotka mielellään ottavat Leoo välillä hoitoon, joten kyllähän tässä jaksaa.
Äitikin lupas tulla mun kanssa huomenna neuvolaan, kun poika saa rokotukset ja pelkään etten itse siinä pysty paikalla olemaan :)

Ainoa mitä ehkä epätoivoisimmin kaipaan on ystävät, kaverit. Aikuiset ihmiset. Oon aina ollut tosi ujo ja hiljainen ja se häiritsee mua melkein jokapäiväisessä elämässä. Mulle on diaknosoitu myös jonkinmoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Osaan mä olla sosiaalinenkin heti kun tunnen itseni täysin rennoksi ja omaksi itsekseni ja ei-varautuneeksi porukassa. En vaan itse juurikaan uskalla ihmisiä lähestyä, tarvitsen sen niiden alotteen, että oma kynnys jutella madaltuu. Ehkä tämäkin vielä jonain päivänä korjaantuu, ajan kanssa. 

Tästä näköjään tuli taas vähän syvällisempi postaus. Ei se mitään. Hyvähän se välillä on tälläistäkin kirjoitella niiden ainaisten kuvien sekaan :D Elkää pelätkö, laitan tähän kyllä vielä rutkasti (tai ainakin muutaman) kuvia. 






 Leo oli ihan innossaan,kun pääsi vähän kokeilemaan miltä keinuminen tuntuu. Eihän sitä vielä kauaa tuossa voinut pitää, mutta pianpian pääsee enemmänkin keinumaan. Itsehän en voi juurikaan keinua kuin pikkuvauhdilla, alkaa muuten särkeä päätä. Harmi, sillä rakastin ala-asteella keinumista.


Mä istun hetken ja mietin maailmaa
Ihmisenpoikaa se odottaa.
Voi kuinka kaunis poika onkaan tosiaan.
Ei muuhun pysty hän kuin uutta oppimaan.
...
liukenee yöhön murheet aikuisen ihmisen poikaa kun katselen
Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit,
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit
Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen
silmänurkkiin kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet